Suomen Kendoliitto

Tässä avauspuhe, jonka Aki Huhtinen piti Seurapäivillä 17.4.2021.

Kiitos Aki! Puheesi teki syvän vaikutuksen. Siihen palattiin ja viitattiin vielä useissa puheenvuoroissa pitkin päivää!

Aki Huhtinen on everstiluutnantti, FT, huippu organisaatio-osaaja ja pedagogi. Hän on toiminut mm. Maanpuolustuskorkeakoulun professorina. Lisäksi hänen poikansa harjoittelee kendoa Helsingin Kendoseurassa, joten hän tuntee omakohtaisesti lajimmekin.

Arvoisat seurapäivien osallistujat,

Aluksi haluan kiittää mahdollisuudesta puhua ja ehkä enemmänkin lämmitellä keskustelua teille lajienne ammattilaisille ja osaajille siitä, miten voisimme toimia näissä poikkeuksellisissa oloissa myös harrastusten piirissä. Näyttää taas ikävästi siltä, että osassa Euroopan maista tartuntaluvut ovat jälleen nousussa. Toivottavasti korona-virus hellittää pikku hiljaa, mutta todennäkoista on, että tulemme kohtaamaan samankaltaisia tilanteita tulevaisuudessakin. Virus tuskin häviää kokonaan, vaan se tulee aina uudelleen uusissa muuntuneissa muodoissa. Ilmastomuutos ja ihmisen aiheuttamat luonnon ilmioiden muutokset ovat yha enemmän väistämättä läsnämme ja vaikuttavat niin työelämään kuin harrastustoimintaankin.

Itse olen kendon suhteen täysin penkkiurheilija puhumattakaan muista sisarlajeista, joten älkää loukkaantuko, jos puhun vain kendon kautta. Suhteeni kendoon on muodostunut poikani kautta, joka aloitti tämän lajin Helsingin Olympiastadionilla vuonna 2013. Linssini lajiin on siis isänä olemisen näkökulma ja kiintymykseni lajiin on seurausta siitä, kuinka olen voinut vertailla poikani eri harrastusten suhdetta liikkumiseen, urheiluun, kasvamiseen ihmisenä ja sosiaalisten suhteiden muodostumiseen.

Meidän perheen näkökulmasta jalkapallossa ja kendossa on paljon samoja ilmiöitä, mutta myös eroavaisuuksia. Kendon etuna on lajin pienuus, joka mahdollistaa ihmisläheisen valmennuksen, aidon ihmisyhteisön ja oman kehityksen ja kasvuvauhdin kautta tapahtuvan ihmisenä kasvamisen. Suomen mittakaavassa suurissa lajeissa, kuten lasten ja nuorten jalkapalloseurojen systeemeissä, muotoutuu pakostakin nopeasti ikaluokan kanssa suljettuun kulkemiseen, tasoryhmiin valikoitumiseen ja hierarkioiden rakentumiseen. Menestymiselle tulee nopeasti ulkoiset mittarit ja ehkä liian vahva kilpailuvietti. Tämä johtaa jopa usein vääränlaisen pyrkyryyden ja kilpailuvietin syntymiseen, joka valitettavasti on myos aikuisten työelämän yksi negatiivivista tosiasioista.

Ylipäänsä suomalaisen liikunnan ja urheilun sekä koulujärjestelmän haasteina ovat liian nopeat kasvuun vaadittavat näytöt, mahdollinen karsiutuminen ja motivaation menettäminen tätä kautta. Nuoren itsetunto ei ole hänessä valmiina, vaan sitä pitää kasvattaa ja viljellä. Nyt valinnat toisen asteen koulutukseen ja yliopistoihin sekä esimerkiksi varusmiespalveluksen johtajakoulutukseen ovat usein kerrasta poikki periaatteella ja johtavat umpikujiin. Tällainen ihmiskuva on heikko juuri ajatellen suomalaista yhteiskuntajärjestelmää, koska meitä kaiken kaikkiaan on erittäin vähän ja ylipäänsä suomalaisten resilienssi on heikkenemään päin. Kansakuntamme vanhenee ja yhä suurempi osa väestämme ei tuota verotuloja eikä kykene omin avuin selviämään arjestaan.

Kendo sisarlajineen elinikäisenä kasvun paikkana antaa valtavirrasta poikkeavan ihmisenä kasvamisen mahdollisuuden ja kuulumisen yhteisöön, jossa paradoksaalisesti tiukan ritualisoidun toimintatavan alla on kuitenkin vapaa tila jokaiselle edetä oman kasvamisensa ja oppimisensa tahdissa.

Kuten yleensä aidot, ainutkertaiset ja mielessä säilyvät elämän tapahtumat syntyvät, myos suhteeni kendoon sai alkunsa siitä, etta päiväkodissa 5-6 vuotiaana, poikani ja hänen kaverinsa olivat täysin hurahtaneet Darth Vaderin ja Tähtien Sodan maailmaan. Kaikilla oli tuon tavaramerkin T-paidat, ja tietysti miekat. Lisäksi Helsingin Viikissä oleva liikuntapainotteinen päiväkoti Sotkankoto erityisesti kannusti lapsia erilaisten luontoesineiden kanniskeluun, käyttöön ja aistien kehittämiseen noilla kivillä, kävyillä ja kepeillä. Meillä oli kotona usean kiukaan kivet ja polttopuut päiväkodista kotiin repussa kannettuna.

Yksi ylitse muiden oli lasten suosikkina keppi, joka kasvattajien ohjeiden mukaan ei saanut olla kuin lapsen kyynärvarren mittainen. Näin miekkailuleikeissä mahdolliset hudit ja kolaukset eivat aiheuttaisi liiaksi kipua ja mielipahaa lasten kesken. Meillä kotona miekkailu ei jäänyt päiväkotiin, vaan se täytti koko kodin aamut ja illat. Erään kerran työpaikan kahvihuoneessa asiaa kertoessani eräs tyokaverini suositteli Ki-Ken-Tai-Icchia, Helsingin Kendoseuraa, jossa hän harjoitteli omien teiniensä kanssa. Ja siitä se lähti: Olympiastadionin suuri pukuhuone, kierreportaat alas saliin, oudot äänet ja varusteiden tuoksut, kiehtova japanin kieli ja se into, jolla poikani harjoituksen jälkeen jonotti leimaa harjoituskorttiinsa vetäjiltä.

Sen jälkeen tulivat ensimmäiset leirit, makuupussi-yöt dojolla, Pietarin matka, jossa tytöt ja pojat koko ajan juoksivat ja painivat niin, että joukkuekilpailussa oli jo täysi väsy päällä ja puhti poissa. Graduoinnit, ylpeys läpäisystä, jota on edeltänyt yön kipeä vatsa jännityksesta, unohtumaton matka Japaniin Sasakawan säätion tuella junnujen kanssa ja niin edelleen… Kertomusta voisi jatkaa loputtomiin ja jokaisella meillä on suhde kendoon eri tavoin, mutta yhteisesti jaettavissa.

Mutta teidän jokaisen suhde kendoon sisarlajeineen on varmasti vielä mielenkiintoisemman tarinan arvoinen ja siksi haluankin siirtyä kysymykseen siitä, mitä kendo on koronan jälkeen?

Nyt kovasti puheissa korostetaan sitä, että paluuta vanhaan normaaliin ei olisi… Siispä miten muuttuu kendo, vai muuttuuko se, koronan jalkeen?

Miten digitaalinen etäily vaikuttaa harjoitteluun? Voiko etänä tulevaisuudessa jopa graduoida? Esimerkiksi nyt tulossa oleva Kendo Katan Online-kilpailu avaa aivan uusia ulottuvuuksia, onko tässä lajin uusi normaali?

Millaista yhteistyotä laji voisi halutessaan tehdä tulevaisuuden teknologioiden ja startuppien kanssa? Onko olemassa uusi malli menistä, jossa on hengitysmaski kehitetty niin, etta sisään- ja uloshengitykset eivät levitä korona-virusta? Onko lajin liittouduttava digitaaliteknologian kanssa välttääkseen seuraavan epidemina kohdalla salien sulkemisen ja mahdollistaakseen perimmäisen filosofiansa jatkuvuuden tulevista virus- ja ymparistökatastrofeista huolimatta? Miten kehittää miekan idea teräksen kautta shinaihin ja bambuun, nytkö on virtuaalimiekan aika osumakameroineen, jolloin fyysisestä kosketuksesta voidaan luopua ja tuomarit saavat tekoalyllä varustetun analyysin videosta kumman lyönti olisi johtanut pisteeseen.

Nämä kehityskulut tietysti ovat utopioita eivätkä sellaisenaan koskaan valttämättä toteudu, mutta lajin on myös varauduttava uusiin poikkeaviin olosuhteisiin.

Itselläni on jonkinlainen jääkiekkoilijan tausta.  Kun olen seurannut tuon lajin kehitystä, joskus tuntuu, että pelin perusidean palauttamiseksi kaukalon laidat pitäisi poistaa, peli siirtää järven jäälle ja pelaajilta riisua varusteet vain luistimet ja puinen maila sallittuna. Lajille tekisi hyvää palata sen alkuperäiseen kysymykseen: onko kyse taidokkaasta kiekon hallinnasta – jos pelissä ilman laitoja annat luokattoman syötön, joudut hakemaan kiekon järven toisesta päästä tai jos lyöt, huidot ja taklaat ilman varusteita, varmasti loukkaannut – vai teknologialla tuetusta väkivallasta, joka on kaupallistettu. Aikaisemmin vaati kymmenien tuhansien laukaskertojen harjoittelua kynttilänvalossa ulkojäällä saada kuivuneella puumailalla aikaan taidokkaita ja tarkkoja laukauksia, kun tänään usean sadan eron komposiittimailalla myös amatööri pääsee nopeasti melko hyviin laukauksiin.

Lajien anatomia on oleellinen osa mietittäessä tulevaisuutta. Jotkut lajit ovat kulkeneet hyvinkin kauas omasta alkuperastään ja myös menettäneet kosketuksensa itse ideaan ja mielekkyyteen, jolle ne rakentuivat. On selvää, että mitään urheilu- ja liikuntatoimintaa on lähdes mahdotonta ajatella ilman systemaattisia taloudellisia resursseja, mutta osalla lajeista, ja erityisesti suuren rahan lajeista, itse tekemisen sydän saattaa olla kadoksissa. Tämä onneksi ei ole kendon ja sen sisarlajien vaarana. Näyttää enemmänkin siltä, että kendo on yksi niistä harvoista lajeista, jotka ulkoisessa muodossaan mutta myös sisäisessä hengessään on kyennyt varjelemaan alkuperäisyyttään. Lajilla on myös selkeä yhteys kulttuuritoimintaan, joka puolestaan antaa pelkälle urheilu- ja liikuntatoiminnalle sen mielekyyden puhtaan suorittamisen sijasta.

Melko pienet ja heti kansainväliset harrastajaryhmät tekevät lajin idean säilyttämisen suhteen toiminnan helpoksi ja läpinäkyväksi kuplautumiselta ja kuppikuntaisuudelta. Voidaankin ajatella, että kendolla ja sen sisarlajeilla on varaa hiukan teknologisoitua, kaupallistua ja sallia soveltuvuutta muuttuvan urheilu- ja liikuntakulttuurin mukana, jos näin itse lajin sisällä halutaan. Samaan hengenvetoon on todettava, etta lajin kiinnostavuus voi jatkossa perustua juuri sen alkuperäisen idean selkeään yhteyteen ja historialliseen ja kulttuuriseen läpinäkyvyyteen ja se saattaa houkutella juuri uusia harrastajia mukaansa pois liiaksi kaupallistuneista puhtaan mekaanisen suorittamisen lajeista. Lajissa voi myös harjoittaa liikettä ilman kellotettua päämäärää.

Kendo sisarlajineen myos mielenkiintoisella tavalla ottaa huomioon aikamme ajatukset sukupuolesta, tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Laji on myos kytköksissa historiallisiin tapahtumiin, jotka ovat vakavasti otettavia yhteiskunnallisia kysymyksiä, mm. oikeudenmukaisuudesta, väkivallasta, ihmisoikeuksista ja vastuullisuudesta. Erityisesti nuoriin tämä yhteiskunnallinen ulottuvuus voi vedota.

Kendo voisi myös hyvin tehdä yhteistoimintaa muiden lajien kanssa. Otetaan esimerkiksi tanssi:

Tanssimisessa ei tarvita täydellistä rytmitajua, ballerinan vartaloa, paljettihelmoja tai tanssikenkiä. Sen sijaan siinä tarvitaan liikkuvuutta, voimaa, nopeutta ja koordinaatiota, hyppyjä, joissa on räjähtävää voimaa ja nopeutta, lihashallintaa, joka mahdollistaa tasapainossa pysymisen. Mitä enemmän tanssit ja mitä vaikeampia koreografioita teet, sitä enemmän tanssiminen haastaa aerobista ja anaerobista kestävyyttäsi. Mikä parasta – vaikka baletti tunnetaan maailman ehkä kurinalaisimpana lajina, siinä on huikeat mahdollisuudet omaan ilmaisuun ja ilmaisun vapauteen, siinä usein musiikki toimii upeana väylänä. Tanssiminen tapahtuu usein musiikin soidessa, liikkeet ovat ilmaisullisia ja vaikkei varsinaista juonta olisikaan, liikekielellä kuitenkin ilmaistaan ja kerrotaan jotain.

Fyysisten taitojen lisäksi tanssimisessa korostuvat psyykkiset ja sosiaaliset taidot; pitkäjänteisyys, motivaatio sekä lajitovereiden kunnioittaminen ja heiltä oppiminen. Lisaksi laji opettaa luopumista, tässä on minun rajani, mutta voin silti harrastaa. Kuulostaako tämä tutulta, jos ajattelemme kendoa? Ehkä.

Olennaisinta tanssissa on avoin mieli ja kiinnostus; klassisen baletin ja balettiin pohjautuvien tanssilajien sekä vakiotanssien varjoon jäävät useat upeat tanssilajit; hip hop, street dance, itämainen tanssi, tanssi-improvisaatio, latinalaiset tanssit, afro, tanssiakrobatia, tanhu, flamenco… you name it. Jokaisen fyysisille ominaisuuksille, mielentilalle ja kiinnostukselle löytyy jotain. Rohkeasti kokeilemalla voi löytää myös uusia ulottuvuuksia ja motivaatiota sekä mielekkyyttä omaan lajiin.

Keskeinen filosofinen kysymys on se, minkä vuoksi tehdä mitään ja miksi uhrata verta, hikeä ja kyyneleitä ilman selkeää oman hyödyn näkokulmaa. Mutta kuten filosofi Emmanuel Levinas on todennut, kaikki suuret ja mielekkäät filosofiset merkityskokonaisuudet ovat aina päättyneet mielettömyyteen. Elämän tarkoitus on Levinaksen mukaan rakentaa hiekkalinna rannalle ja lopuksi rikkoa se, koska täydellista järjestelmää ei siis ole. Mutta hiekkalinna on rakannettava aina uudestaan. Monelle rakentamisen epäonnistuminen tulee kohdalle liikkeen hidastuessa, tasapainon järkkyessä ja kehon sairaustuessa. Talloin hyvää fyysista kuntoa tarvitaan eritoten. Me myös harjoittelemme kehon hallinnan pettämistä varten.

Yhteiskuntamme on joutunut korona-vuoden aikana rajoittamaan erityisesti nuorten mahdollisuutta ohjattuihin sisäharjoituksiin ja seuratoimintaan. Rajoitusten perustelut ovat olleet melko puhtaasti lääketieteellisiä: paljonko on vapaana tehohoitopaikkoja, mikä on ilmaantuvuusluku ja paljonko on kuolintapauksia. Poliittiset päätökset perustuvat melko selkeään ja pelkistettyyn mittariin. Rajoitusten vuoksi urheilujärjestöjen edustajat ovat yleisesti arvioineet, että nuoria katoaa ohjatun liikunnan ja urheilun piiristä. Lopettamisen syyksi saattaa riittää, että harrastaminen ei ollut enää hauskaa, koska systemaattisesti johdetut harrastustilaisuudet olivat pysäytetty. Joissakin perheissä ei enää ole varaa maksaa harrastuksesta tai se koetaan mielettömäksi, koska mitään harrastustoimintaa ei ole. Tämän voi ymmärtää, jos lajia ei enää pääse toteuttamaan sille ominaisissa tiloissa. Lajin soveltaminen ulkotiloissa saattaa menetellä jonkin aikaa, mutta motivaatio menetetään pikku hiljaa, jos itse lajiin ei päästä.

Nuorten syrjäytymisellä on myös pitkäkestoisempia negatiivisia vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan, esimerkiksi työurien jaksamisen ja erilaisten kansantautien kasvun suhteen. Tämä kehitys tullaan näkemään vasta viiveellä. Keskeistä kendolle lajina onkin miettiä keinoja, millä tuleviin yhteiskunnallisiin poikkeuoloihin voidaan vastata. Toki kendo sisarlajeineen kantaa vain pienen osan yhteiskunnallisesta vastuustaan lasten, nuorten ja aikuisten liikuttajana, mutta se voi olla myos esimerkkinä muille hyvästä yhteisöllisyydestä ja yhteiskuntavastuusta.

Yksi askel vastuuseen on yhteistoiminta. Vaikka urheilun ja liikunnan harrastaminen eivat ole koko elämä, on tärkeää, millaisella laadulla kukin meistä viettää aikaa harrastusten parissa. Meitä länsimaisia ihmisia vaivaa usein ajatus siitä, etta maailma, toimintaymparistö ja todellisuus olisi kategorisoitavissa ja asiat olisi poimittavissa kulkemamme polun varrelta omiin koreihinsa, laatikoihinsa ja lokeroihinsa. Yhteistoiminta tai paremminkin jo tiedettyjen asioiden löytäminen uusista yhteyksistä on jokaisen toiminnan ydintä, jotta muutoksista selvitään.

Tänään on muodikasta puhua ekosysteemistä ja lähestyä asioita orgaanisesti mekanististen selitysten sijaan. Sinällään siinä ei ole mitään vikaa. Valtavirtana on ollut ajatus siitä, etta asiat ovat ja ne ovat objektivoitavissa, mitattavissa ja määriteltavissä suhteessa muihin asioihin. Tämä lähtokohta vaatii sen olettamuksen, että toimintaympäristössä asiat pysyvät paikallaan tai toistavat samoja lainalaisuuksia. Toinen ehkä enemmän itämaisessa ajattelussa vallinnut lähtokohta on, etta asiat eivät vain ole, vaan ovat jatkuvassa muutoksen tilassa: ne tulevat ja menevät. Ekosysteemi tai organismi on jatkuvasti muuttuva, uudelleen palaava, mutta ei välttämättä samanlaisena. Olemme kuulleet sanonnan “historia toistaa itseaan, mutta ei koskaan samanlaisena” tai “emme voi astua kahta kertaa samaan virtaan”.

Sovellettuna edellinen urheilun tai liikunnan alueella tarkoittaa sitä, etta eri lajit voivat oppia toisiltaan ja löytää toisista lajeista samoja periaatteita erilailla toteutettuna kuten aikaisemmin tanssin suhteen todettiin. Esimerkiksi hengitys ja sen oikea toteuttaminen ovat avainasemassa niin kendossa, tanssissa, joogassa kuin musiikissa eri puhallinsoittimien ja laulamisen alueilla. Kehon eri osien nopeat voimansiirrot ja kehon liikkeiden nopeat muutokset ovat löydettävissä lähes jokaisesta lajista.

Kun BMX-pyoräilijä on tilanteessa, jossa hänen tulee hypätä pyörällä korkealta korokkeelta tarkasti etupyörä osuen oikeaan alempana olevaan kohtaan kellon käydessä, on kehon tasapaino pyörän päällä, käden pikkusormen takapyörän jarrua pidellen, ja alaviistoon tähtääminen osuttava koordinoidusti ja oikea-aikaisesti kohdalleen. Tämä vaatii lukemattomia toistoja ja tiettyjen perusasioiden osaamista, jotta kyseinen temppuilu pyörällä olisi mielekästä. Voimme siirtää samoja tasapainon, ponnistuksen ja liikkeen ideoita eri lajien välillä. Siksi keskustelulla yli lajirajojen olisi keskeistä myös laajentaa ymmärrystä mm. motivation ylläpitämiseksi ja laajemman ymmärryksen saavuttamiseksi suhteessa omaan lajiin. Yhteistoiminta ja oman laatikon ulkopuolelle astuminen lisää myos keskinäistä luottamusta.

Ekosysteemisen rihmasto-ajattelun kehittäjiä on monia. Itse olen tutustunut tähän Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin kautta. Menemättä tähän rihmasto-ajatteluun sen syvemmin, he esittävät ajatustaan muutamien esimerkkien tai oikeammin iskulauseiden kautta: älä kylvä, haaraudu, vedä viivoja, älä merkitse pisteitä, älä ole yksi tai monta, ole moninaisuus, vauhti muuttaa pisteen viivaksi, tee karttoja, älä kuvia. Juurtuminen ei ole mahdollisuus vaan ulottuvuuden hakeminen. Älä juurru menneisyyteen tai etsi kohtalosta syytä. Jatkuvasti ja loputtomasti muuttuva ja kytkeytyvä sekä katkeileva rihmasto on labyrintti.

Rihmasto on siis vastakkainen perinteiselle ajatukselle puumaisesta organisoitumisesta, jossa jokainen oksan haara on velkaa tai sen syy on palautettavissa runkoon. Rihmastolla ei ole alkua eikä loppua, rihmat voivat syntyä mihin vain tai katketa. Rihmasto myös pakenee kaikkea määrittelyä. On selvää, että mikään ei voi olla täysin 100 % rihmastomaista. On aina kuitenkin oltava jokin piste, jonka kautta määritämme muutosta.

Toinen vastaavanlainen ajatusmalli on Martin Heideggerin ajatus “silleen jättämisestä”. Hänen mukaansa filosofian historiassa toistuu vaikeus, jossa kysymys olemisen merkityksestä pyritään väistämään eri keinoin. Hänen mukaansa asiaa tulisi lähestyä siten, että olemisen annetaan näyttää itsensä sellaisena kuin se on, antamalla olemisen olla. Tätä hän kutsuu termillä “silleen jättäminen”. Emme siis tavoittele asioiden hallintaa, mutta emme myöskään yksinkertaisesti käännä selkää hallinnalle, vaan ”annetaan sen olla” – avaudutaan sille.

Tämä lienee kendoon siirrettävissä juuri siinä ajatuksessa, että kun korkeamalla tasolla oleva opettaja käsitteellistää toimintaa tai tekniikoita opetettaville tai oppilaille, hän kykenee myös kehollistamaan nuo tekniikat. Osaaminen ja taito eivät siis ole vain sanojen ja puheen varassa, vaan tekemisen ja näyttämisen. Jos puheellisen käsitteen ja tekemisen välinen yhteys puuttuu, ollaan anatauduttu Heideggerin mukaan pakottavien hallintayritysten valtaan.

Kendossa hieno ominaisuus on yhdessä tekeminen. Pedagogiassa puhutaan paljon dialogisuudesta, joka voidaan ymmärtää dia ja logos käsitteiden kautta. Suomeksi käännösehdotus voisi olla väliin-kerääminen: kukaan ei yksin voi kerätä väliin mitään, vaan tarvitaan se toinen, jonka kanssa saadaan aikaan yhdessä jotakin, joka on enemmän kuin kaksi yksin toimimassa. Väliin-kerättyä ei myöskään voida varastoida, vaan joka kerta juuri tuo toinen haastaa toiminnan aloittamisen.

Filosofi Platonilla on teoksessaan Valtio kuuluisa luolavertaus -metafora. Tuon metaforan mukaan ihmiset ovat taipuvaisia istumaan luolassa katsellen sen seinälle heijastuvia varjoja ulkomaailmasta. Älykkäimmät ihmisistä kykenevät ennakoimaan, mitä luolan ulkopuolella oikeastaan tapahtuu. Platon kuitenkin korostaa, etta kyse on vain varjojen luomasta heijastetusta kuvasta ja siksi tarvitaan pegagogi tai oikeammin ihminen, joka on käynyt luolan ulkopuolella ja nähnyt asioiden oikean tilan ja mittasuhteet eikä vain tuijottanut varjoja. Eräät tulkinnat luolavertauksesta korostavat, etta usein ihmiset eivät vapaaehtoisesti suostu poistumaan luolan tutuista mittasuhteista. Tarvitaan siis pedagogi, joka vertauskuvallisesti raahaa ihmisen ulos luolasta.

Tämän tarinan soveltaminen meidän aikaamme voisi tarkoittaa juuri sitä, kuinka tarkeä rooli vetäjillä, valmentajilla ja seuratyön tekijoillä on ylläpitää ihmiset lajin kautta todellisuudessa. Varjojen maailmaan jäämiseen on yhä enemman houkutuksia. Erityisesti nuoret ja teinit ovat haavoittuvia koulunkäynnin stressaavuuden, menestyspaineiden, kaveripainostuksen, kasvukipujen, ulkonäköpaineiden, päihteiden, informaatioteknologian ja muiden elämässä ensi kertaa vahvasti vastaan tulevien houkutusten kohdalla. Jokainen laji elää vain seuraavista sukupolvista.

Kendoa voikin hyvällä syyllä pitää korkean pedagogisen tason lajina. Sen luonteeseen kuuluvat valmentaminen, mentorointi ja lajin taitojen ja tietojen siirtäminen yhteisössä. Lisäksi Suomi on niin pieni maa, että lajia voisi hyvin harjoittaa eri paikkakunnilla, vaikka kotipaikka olisikin vaikka Helsingissä. Idea maakuntaringeistä myös junioreille olisi tervetullutta ja erityisesti rajoitusten aikana. Myös muiden lajien kanssa tapahtuva yhteistoiminta olisi suotavaa.

Tähän haluan lopettaa puheenvuoroni. Kuten alusssa totesin, olen kendon suhteen katsomossa ja suhteessa isänä pojan kautta lajiin. Siksi haluankin kiittää suomalaista kendoyhteisöä siitä, miten se on kohdellut meidän perhettä antaen erittäin arvokkaita hetkiä ihmisenä kasvamiselle ja myös minulle, vaikka en dojolle olekaan astunut. Oikeastaan aina, kun olen katsellut kendoa, se on käynnistänyt minussa monia assosiaatioita elämän muihin osa-alueisiin.

Haluan kiittää teitä, jotka teette tätä arvokasta seuratyötä ja toivottaa teille energista kohta koronasta vapautuvaa kesää ja harjoittelun uudelleenlöytämisen riemua.

Kiitos!

Seurapäivät pidettiin etänä Zoomissa 17.4.2021. Mukana oli lähes 40 seuratoimijaa ja harrastajaa yhteensä 16 eri kendoseurasta. Päivän teemoja olivat mm. seuratoiminnan pitäminen vireänä koronan aikana, etätreenien kehittäminen ja koronan jälkeiseen aikaan siirtyminen.