”Kendon idea on opettaa ihmistä katanan (miekan) käsittelyn avulla,” lukee Kansainvälisen kendoliiton sivuilla.

Kendon idea on suuri. Jalo. Haastava.

Eikä se kerro kendosta paljon mitään. Mitä se on konkreettisesti, tai millaisia ihmisiä sen harrastajat ovat.

Mitä siis on kendo?

 

Kaikki koolle

Perjantai-iltana 26.8.2016 Eerikkilän urheilupuiston yksi liikuntahalli on täynnä tummansinisiin asuihin pukeutuneita miehiä ja naisia. Seassa seilaa muutamia lapsia. Väki on pakkautunut yhden seinän laitaan. Toisella puolella salia muutama japanilainen ja länsimaalainen mies tarkkailevat tilannetta ylhäisessä yksinäisyydessään, samaan siniseen pukeutuneina.

Alkamassa on Suomen kendoseurojen keskusliiton, harrastajien suussa FKA:n (Finnish Kendo Association), kolmekymmentävuotis-juhlaleiri. Harrastajat kiskovat miekkojaan miekkapusseista, osa pukee istuen vielä varusteita. Kaikki odottavat huutoa.

”Seiretsu!”

Jotkut juoksevat, jotkut löntystelevät. Suurin osa hölkkää. Rivin pitää olla suora ja ideaalitilanteessa vyöarvon mukainen. Leirillä tästä kuitenkin lipsutaan tuon tuosta.

”Chaku za!”

Rivissä seisoneet ihmiset laskevat polvensa lattialle, sitten toisen. Kaikki istuutuvat polviensa päälle ja suoristavat selkänsä.

”Mokuso!”

Kaikkien silmät sulkeutuvat.

Eerikkilään ollaan tultu urheilemaan, ja kohta kaikki ovat hiessä. Mutta eivät ihan vielä.

 

Bambulla päähän

Tuskin on olemassa budolajia, joka ei väittäisi pohjautuvansa historiallisten samuraiden taitoihin. Myös kendo, joka kirjaimellisesti tarkoittaa miekan tietä, esittää pohjaavansa todellisista taistelutilanteista kerättyihin oppeihin ja kokemuksiin. 1900-luvun aikana todellisista taisteluista on kuitenkin siirrytty lakatulle lattialle.

Myös shinai, eli kendossa käytettävä miekka, on saanut alkunsa, tai ainakin innoituksensa, kiiltävästä, ihoa leikkaavasta teräksestä. Vuosikymmenien saatossa siitä on kuitenkin kadonnut leikkausterä ja metalli – siis melkein kaikki uhkaavuus. Bambumiekasta on tehty mahdollisimman turvallinen, jotta sillä voi nykyihminen lyödä toista ilman seuraamuksia.

Kendossa avainsanoja ovat ekonomisuus, nopeus ja yllätyksellisyys. Star Warseista tuttua miekan heiluttelua ei siis katsota ollenkaan hyvällä – päinvastoin, se on turhaa energian tuhlausta ja osoitus täydellisestä varomattomuudesta. Ekonomisuus kiteytyy kenties parhaiten kamaen käsitteessä. Kamaessa, eli perusasennossa, kendoka pitää miekkaa siten, että sen kärki osoittaa vastustajan kurkkuun. Jos vastustaja juoksee päin, ei tarvitse tehdä mitään. Kuolkoon miekkaani, kendoka ajattelee, eikä väistä tai tee elettäkään iskeäkseen.

 

 

Tuntematon kendoka

Siinä missä kendo on Japanissa jokaiselle lukiolaiselle hyvässä ja pahassa tuttu, joutuu Suomessa lajivalintaansa selittelemään. Ki-Ken-Tai-Icchin puheenjohtajan, Sami Aarnion sanoin ”itse kendo sanana ei varmaankaan ole kellekään tuttu – tai terminä tai lajina.”

”Yhtä hyvin liiton edustamat lajit (kendo, jodo, iaido ja naginata) voisivat tavalliselle tallaajalle olla ’pesuainemerkkejä’”, Aarnio vitsailee.

Japanissa kendon on kuitenkin vakava asia. Poliisien piirikunnat kisaavat vuosittaisissa kisoissa mestaruudesta ja kunniasta. Monet Japanissa käyneet suomalaiset ovat vahvistaneet tarinan, jonka mukaan vanhat japanilaiset senseit, eli opettajat, kyyditään harjoituksiin ja heidät puetaan, koska he eivät kykene siihen itse. Tämä vakavuus on kaukana siitä iloisesta sunnuntaiharrastajien kuorosta, jonka suomalaisilla leireillä aina kohtaa.

Suomessa kilpaileminen onkin vain muutamien harrastajien mieleen. Kuvaavasti Suomen mestaruus -pronssia voi saada pääsemällä karsintalohkosta läpi – niin pieni on kilpailijoiden määrä. Kurttuotsaisen suorittamisen sijaan suomalaista kendoa kuvaa paremmin liiton puheenjohtajan, Mika Kankaisen juhlaleirillä jaetun ohjelmalehtisen kirjoituksessa esittämä tulkinta.

”Matkamme alussa meitä motivoi puhdas palo harrastaa kendoa ja harrastaa sitä itseämme varten,” Kankainen summaa.

Uuden oppimisen ohessa Kankainen katsoo tärkeäksi tekijäksi muodostuneen yhteisönä ja yksilöinä kasvamisen. Ei ole kendoleiriä, jolla ei toisia kannustettaisi tai tuettaisi.

 

Jigeikon sijaan subureita

Toisena leiripäivänä, lauantaina, tuulee kovasti. Siitä huolimatta, tai kenties juuri sen takia, kendokat kipittävät kiireisinä huoneisiinsa harjoitusten jälkeen saadakseen lepoa ja toisaalta ollakseen ensimmäisinä lounasjonossa.

Kun lounas on syöty ja hotellilla otettu päiväunet, on aika palata hallille.

Harjoitusta on kulunut kenties tunti, kun kattovalot sammuvat yks kaks. Kaikilla harjoittelijoilla on kypärä päässään, eikä kenelläkään ole aikomusta keskeyttää. Yhden harjoitusryhmän sensei käyttää tilannetta hyväkseen ja alkaa luennoimaan kypäriensä sisällä hikoileville harjoittelijoille.

Kuvailevasti ensimmäisenä keskeyttää aloittelijoiden ryhmä. Keskimmäinen ryhmä sää ohjeistuksen varoa, mutta harjoitukset silti jatkuvat. Kun valot eivät palaudu päälle, sensei viimein luovuttaa. Pisimpään harrastaneiden ryhmä sinnittelee senseinsä käskystä viimeiseen asti.

Lopulta syy valojen sammumiselle selviää. Muun muassa Ylen antamien tietojen mukaan 85 000 taloutta on lauantai-iltana ilman sähköjä Rauli-myrskyn takia. Alkaa mutina siitä, mikä toimii ja mikä ei. Hikiset kendokat pelkäävät suihkujensa puolesta – vasta myöhemmin aletaan jännittää kännyköiden akunkestoa. Mutta vielä epätietoisuus vallitsee. Miten käy vyökokeiden, entä lopuksi luvatun vapaan ottelun?

 

 

Japanista Suomeen matkanneet senseit eivät hevillä luovuta. Kun joku on tajunnut avata hallin nurkassa olevan, ulos johtavan oven, on halliin saatu hieman auringonvaloa. Tässä valossa näkee jo harjoitella! Vapaiden otteluiden sijaan tehdään kuitenkin subureita, eli lyöntejä yksilöharjoituksena. Yksinkertainen, mutta toisteisena raskas harjoitus saa senseit huutamaan kannustushuutoja ja uhkailemaan, että ellei harjoittelijoista lähde tarpeeksi ääntä, hallissa ollaan vielä pitkään.

Yhteishenki nousee hiilidioksidin seurassa kattoon, kun kendokat ähkivät ja huutavat ja heiluttelevat miekkaa viimeisillä voimavaroillaan.

Kun viimeinen ”yame” on raikunut hallissa, annetaan aplodit. Lauantaista on selvitty.

 

Kuvia kynttilänvalossa

Odotettu illallisjuhla pidetään sähkökatkosta huolimatta. Eerikkilän kekseliäs henkilökunta on laittanut kokkinsa ajamaan ruoan kanssa jonnekin, missä sähköt toimivat. Ruokasalissa nälkäiset leiriläiset vastaanottaa kynttilämeri. Ruoka on herkullista ja puheiden aikaisesta hiljaisuudesta siirrytään korvia huumaavaan puheensorinaan. Suuret aplodit saa Euroopan kendoliiton delegaation jäsen, joka tajuaa tulla seisomaan kynttilän kanssa puheenpitäjän viereen, jotta tämä näkee, mitä paperistaan lukea.

Ainoa asia, joka ei tunnelmallisesta kynttilänvalon hämärästä hyödy, on sivutilaan aseteltu näyttely vanhoista Euroopan- ja maailmanmestaruus-kisojen lehtisistä ja joukkueiden eri aikakausien verryttelyasuista. Pienet mustavalkoiset kasvokuvat jäävät odotuttamaan itseään seuraavan päivän aamuaurinkoon ja sähköjen paluuseen. Historia välittyy onneksi puheiden kautta.

 

 

Mikko Salonen, Ki-Ken-Tai-Icchin sensei ja suomalaisen kendon pioneeri, katsoo, että suomalaisessa kendossa ”suurimmat askeleet on jo otettu”.

”On perustettu lajiliitto, on paljon seuroja. Yksittäiset ihmiset ja joukkueet ovat edenneet kendon tiellä pitkälle.”

Tästä tutut kasvot lehtisissä kertovatkin. Vain kuvien paljastamat muutokset hiustyyleissä viittaavat ajan kulumiseen. Samat henkilöt ovat vuodesta toiseen edustaneet Suomea arvokisoissa. Heidän yksilöllisestä kehityksestään kertovat hiustyylin lisäksi kuvan alapuolella ilmoitettu vyöarvo, joka katalogista toiseen aina välillä nousee. Uusimmissa katalogeissa on värikuvat ja kenties jo onneksi uudet kasvot.

Suomesta on aina saatu lähetettyä delegaatio ja edustusjoukkue kisoihin. Innokkaita ja omistautuneita harrastajia siis löytyy. Salosen mukaan haaste piileekin muualla.

”Seuraava vaihe on vakiinnuttaa ja kasvattaa ja kehittää jo olemassa olevia organisaatioita, mikä ei ole kovin helppo tehtävä.”

”Tehdään sitä mitä jo tehdään paremmin,” hän ynnää.

Yhtenä suurimmista haasteista Salonen näkeekin ihmisten mukana pitämisen. Jos kuitenkin katsoo leiriläisten hymyjä lauantai-iltana, ja on kuulemassa viimeisten sunnuntai-harjoitusten hallissa raikuvat aplodit, on tässä haasteessa jo kenties osittain onnistuttu.

”Kyllä suomalaiset tykkäävät ryskiä menemään,” Sami Aarnio tulkitsee suomalaista luonnetta.

Yli sadan osallistujan leiri on aika hyvä alku seuraavalla kolmellekymmenelle vuodelle.